Kristinusko on peräisin juutalaisuudesta sekä Kristuksen julkisesta toiminnasta ihmisten parissa hellenistis-roomalaisella kulttuurialueella. 300-luvulla se vahvistui yhteiseksi apostoliseksi kirkoksi kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen valtionuskonto. Vuosien 325 ja 787 välisenä aikana kirkko määritteli seitsemässä kirkolliskokouksessa ne perusperiaatteet, joiden varassa sekä katolinen että ortodoksinen kirkko tänäkin päivänä elävät.
Lännessä kristinusko kehittyi aikaisin omaksi suuntauksekseen. Myös paikalliskirkot kehittyivät omiin suuntiinsa eikä 800-luvun jälkeen enää saatu koko kirkkokuntaa kokoontumaan yhteiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen. 1200-lukuun mennessä erot kirkkokuntien välillä olivat jo niin suuria, että itäinen ja läntinen suuntaus erosivat toisistaan lopullisesti. Länteen muodostui roomalaiskatolinen kirkko ja itään jäi ortodoksinen kirkko.
Ortodoksisen kirkon osaksi jäi neljä patriarkaattia: Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem. Ne noudattivat paikalliskirkkojen periaatetta jonka mukaan paikalliskirkot olivat itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia mutta toimivat rinnakkain ekumeniassa. Roomalaiskatolinen kirkko käsitti ainoastaan Rooman patriarkaatin ja kehitti ajan mittaan oman oppinsa maailmanlaajuisesta toimivallastaan. Tämä oppi on antanut vaikutteita myös protestanttisten kirkkojen lähetystoiminnalle, joka sai alkunsa roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvun länsi-Euroopassa.
Jo olemassa olevien patriarkaattien lisäksi syntyi uusia patriarkaatteja Venäjälle, Serbiaan, Romaniaan ja Bulgariaan. Myös muita autokefalisia eli itsenäisiä kirkkokuntia perustettiin näiden rinnalle.
Ruotsi on ollut ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä vuodesta 1617 saakka, jolloin Stolbovan rauha antoi venäläisille kauppiaille mahdollisuuden harjoittaa omaa uskontoaan ja Kristuksen kirkastumisen kirkko perustettiin. Suomen ortoksinen seurakunta on ollut toiminnassa Ruotsissa 1950-luvulta lähtien.